Eilen oli ensimmäinen kerta, kun äitini ei tunnistanut minua. Hänen keskivaikean Alzheimerin diagnoosistaan on nyt viisi vuotta. Minua tämä kokemus järkytti, ja en voinut tuntikausiin keskittyä mihinkään. Toivon voivani stimuloida äitini muistia jatkossa taideprojektilla, valokuvin ja keskusteluin ja vesivärimaalaamisen kautta.
On mahdollista, että vielä parempana päivänä äitisi tunnistaa sinut. Tosin, jos Alzheimerin tauti oli keskivaikeassa vaiheessa viisi vuotta sitten, tällä hetkellä kyseessä on jo vaikea vaihe. Siinäkin vaiheessa voi vielä kokeilla kaikenlaista virikkeellistä toimintaa, kunhan se on riittävän yksinkertaista. Vaatimustaso ei saa olla liian korkea, jotta ei tule turhaantumista ja hämmentymistä. Vaikeassa vaiheessa näköhahmottaminen voi olla tosi hankalaa ja siksi paljon yksityiskohtia sisältävät valokuvatkin voivat olla liian monimutkaisia. Mutta kaikki, mikä näyttää rauhoittavan tai tuovan iloa, on sopivaa. Äidillesi on varmasti tärkeintä tyttären läsnäolo, tutut äänet, läheisen kosketus, lyhyet lauseet ja rauhallinen keskustelu.
Ystävällisin terveisin,
Markus Halminen